D.I.Y. Didgeridoo

Didgeridoo on yleensä sylinterin tai kartion muotoinen putki, jolla on pituutta 1-2 metriä. Yleisin pituus on lähellä 1,5 metriä. Yleistäen sävelkorkeus on sitä matalampi mitä pidempi soitin

Didgeridoon iästä ei ole olemassa tarkkaa tietoa, mutta yleisen käsityksen mukaan se on maailman vanhin puhallinsoitin. Arkeologiset luolamaalausten tutkimukset Pohjois-Australiassa osoittavat, että Kakadun alueen aboriginaalit ovat käyttäneet didgeridoota 1 500 vuoden ajan. Nykyisin didgeridoot valmistetaan yleensä puusta, mutta luolamaalausten perusteella on arveltu varhaisimpien soitinten olleen bambua. (Wikipedia)

Alunperin didgeridoo on siis valmistettu bambusta tai eukalyptuspuusta, jonka termiitit ovat kovertaneet ontoksi. Aidot didgeridoot tulevat Pohjois-Australiasta aborginaalien valmistamana. He käyttävät runsaasti aikaa etsiessään oikeanlaisia puita, joissa on sopivaksi koverrettu sisus.

Suomalaisesta luonnosta ei löydy valmiiksi koverrettuja kovia puulajeja, joten valmistaminen on aloitettava toisella tavalla. Didgeridoo voidaan valmistaa myös muista materiaaleista kuin puu mm.muoviputkia ja kovetettua nahkaa on sovellettu toimimaan didgeridoo-periaatteella.

Itse kuitenkin valitsin materiaaliksi koivun. Oikean kokoisen rungon sain Posiolta, opiskelutoverini toimesta. Kiitos Tuija.

Runko tuotiin kuivumaan jo vuotta aikaisemmin ennen työstön aloittamista, koska puun tulisi olla mahdollisimman kuiva. Kostea puu elää ja muuttaa muotoaan sitä työstettäessä, joten se hankaloittaa monia työvaiheita didgeridoota valmistettaessa.

Kuivumista nopeuttaakseen runko kannattaa kuitenkin poistaa kaarnasta jo alkuvaiheessa. Itse en tätä tehnyt ja sain todeta rungon olevan vielä hieman kostea kun lähdin sitä työstämään. Kuitenkin kosteutta oli sen verran vähän, että luotin rungon pitävän muotonsa. Hieman elämistä puussa tapahtui, mutta sen verran vähän, että sain soittimen toimimaan hyvin ja näyttämään toivotulta. 

Toisen didgeridoon valmistin hyvin kuivasta tervalepästä, jolloin liitoskohdista tuli vielä näkymättömämmät.

Ensimmäinen vaihe siis on poistaa rungosta kaarna. Kuorintarauta on tähän tarkoitukseen oiva työkalu. Vedot kannattaa pitää pitkinä, jolloin lopputuloksesta saa siistin.

Seuraavaksi merkitsin halkaisulinjan. Halkaisu tapahtui vannesahalla, kiiloja apuna käyttäen. Kiilojen käyttö varmistaa ettei saha jumiudu keskelle puuta.

Kahtia halkaistu runko ja vasemmalla apukiilat.

Jätin halkaisun jälkeen rungon hetkeksi kuivumaan putkipuristimia hyväksi käyttäen, jotta mahdollinen eläminen pysyisi aisoissa.

Seuraava työvaihe oli rungon kovertaminen ontoksi. Aloitin merkkaamalla työstöalueen. Koveramisen voi suorittaa, joko täysin koneettomasti talttaa ja kuminuijaa käyttäen tai koneellisesti. Koska koululta löytyi rälläkkä ja siihen jyrsivä tervä tein alustavan koverruksen koneellisesti.

Rälläkkä ja jyrsivä pää helpottavat koverruksessa ajallisesti huomattavasti. Kuitenkin niillä saadaan vasta alustava koverrus tehtyä ja viimeistely tapahtuu koneettomasti.

Taltalla saa koverrettua puun haluttuun muotoon.

Viimeitely hiomapaperilla.

Koska koivu on pehmeämpää kuin eukalyptus tai bambu, tarvitsee se kovikeaineen. Ääniaallot "imeytyvät" muuten huokoiseen puuhun ja soitin ei soi halutulla tavalla. Epoksihartsi on yleisesti käytetty modernissa didgeridoon valmistuksessa, myös epoksilakka toimii.

Kun sisus on koverrettu ja kovetettu, voidaan puolikkaat liimata takaisin yhteen. Putkipuristimet ovat mitä parhain apuvälinen ja liimana toimii puuliima.

Liiman kuivuttua paikkasin vielä liimauksen puupuru-liima seoksella. Koivu oli elänyt sen verran työstövaiheessa, että pientä epätasaisuutta syntyi liimauksen yhteydessä. Tämän työvaiheen jätin välistä täysin kuivaa leppää työstäessäni, koska liitoskohdasta tuli heti liittävän liimauksen jälkeen tasainen.

Pintapuolen työstö, kuorintaa lukuunottamatta, kannattaa jättää kokonaan liimauksen jälkeen. Suuosia lukuunottamatta käytin ainoastaan hiomapapereita ja nauhahiomakonetta apunani. Suuosissa muotoa työstin hionnan lisäksi puukolla. Hioin pinnan karheammasta hienompaan hiomapaperiin ja 1000paperin jälkeen kostutin pinnan vielä kostealla pyyhkeellä, jotta viimeisimmätkin syyt nousivat pystyyn, ja sain hiottua pinnan entistä sileämmäksi.

Didgeridoo valmiissa muodossa.

Olin päättänyt maalata didgeridoon aborginaalien maalaustaidetta mukaillen öljyväreillä. Käsittelin pinnan aluksi pellavaöljyllä, koska maalauksen lisäksi halusin jättää puun omaa kuviota taustalle ja pellavaöljy toi pinnan kuviot kauniisti esiin ja se toimii hyvin myös öljymaalin kanssa.

Annoin pellavaöljyn kuivua kaksi viikkoa ennen kuin jatkoin sen työstöä.

Maalas alkoi sapluunoiden valmistuksella ja niiden hahmottelemisella paikoilleen runkoon.

Maalausta ei voinut kerralla työstää valmiiksi, koska öljymaalit kuivuvat hitaasti  ja sotkevat helposti. Työstin maalausta neljässä eri otteessa ja annoin työstökertojen välissä olla ainakin kolme päivää väliä.

Maalauksen tultua valmiiksi laitoin suuosan reunoille mehiläisvahaa, jotta aukosta, johon puhalletaan, tulee tiiviimpi.

Koivu-didgeridoo, jonka valmistin, on lopullisissa mitoissaan 150cm pitkä, ulkoympärysmitoiltaan 5-10cm halkaisija ja sisäympärysmitoiltaan 3-8 cm halkaisija.

Pronssin valamista

Valaminen on taonnan jälkeen keksitty keino muokata metalleja. Valaminen avasi uuden oven metallien käytölle. Sillä kyetään taontaan verrattuna muotoilemaan kappaleet vapaammin, jolloin saadaan kauniimpia ja käytännöllisempiä esineitä.
Ensimmäinen valettava metalli oli kupari ja ensimmäiset muotit nykytietämyksen mukaan valmistettiin kiviin kaivertamalla. Sen jälkeen opittiin savimuottien valmistus ja kupariin sekoitettiin tinaa, jolla saatiin metalliin vahvuutta. Näin lopputuloksena syntyi pronssi.
Nykyään valuumenetelmiä on useita ja tässä päivityksessä paneudun kolmeen erillaiseen menetelmään; kipsivalu, hiekkavalu ja savivalu (muinaisvalu).

Kipsivalu, modernia valutekniikkaa.

Ensin haluttu malli valmistetaan vahasta. Vahana voi käyttää mm.mehiläisvahaa, juustonkuorivahaa tai koruseppille tarkoitettua koruvahaa. Mallina voi käyttää myös orgaanisia materiaaleja, kunhan materiaali on jotakin mikä saadaan sulatettua/poltettua ulos kipsimuotista.

Mallit kiinnitetään "kuuseen" eli vahassa upotettuun metallitankoon. Kiinnitykseen käytin vahakolvia.

Kuusen tultua täyteen vahamalleja on aika aloittaa kipsimuotin valmistus.

Kuusi asetetaan sille tarkoitettuun kehikkoon.

Maalarinteipillä suljetaan kehikon reijät, jotta löysä kipsi pysyy kehikon sisällä.

Kehikko täytetään kipsimassalla ja alipaineen avulla mahdolliset ilmakuplat poistetaan muotista. Tämän jälkeen muotti jätetään uuniin, jossa kipsi kovettuu ja vahamallit sulavat pois, kuten myös kuusen runkona toiminut metallitanko. Tangosta tullut kanava toimii myöhemmin valuukanavana, josta sula pronssi kaadetaan sisään.

Pieniksi paloiksi pilkottu pronssi saatiin nopeasti sulatettua liekinheittimellä.

Sula pronssi kaadettuna kipsimuottiin.

Pronssinen kuusi ja kipsin jämiä.

 Valmiit tuotteet viimeisteltynä.

Hiekkavalu pähkinänkuoressa.

Hiekkavalamisessa malli tulee tehdä vahvemmasta materiaalista kuin pehmeä vaha. Malli voi olla puuta, metallia, muovia... mitä tahansa mikä pitää muotonsa joutuessaan hiekkamuottiin sisälle. Itse käytin keinotekoista, suht kovaa, mallimateriaalia, jota oli helppo työstää veistopuukon ja pikkutalttojen avulla. 

Malli kaavataan kaksi-osaiseen kehään, joka muodostaa kehyksen hiekalle. Hiekkana tulee käyttää kaavaukseen tarkoitettua hiekkaa, joka läpäisee kaasuja, on muovattavaa, lujaa ja tulenkestävää. 

Kun muotti on täytetty hiekalla ja malli on keskellä muottia avataan muotti auki ja malli poistetaan. Myös valu- ja poistokanavat tulee tehdä samalla. Kanavien valmistuttua ja malli poistettua muotti suljetaan.

Pronssi sulatetaan upokkaassa, joka asetetaan sulatusuuniin. Pronssin ollessa sulaa se kaadetaan kaatokanavasta muottiin ja annetaan jäähtyä.

Malli ja valmis pronssityö.

Savivalu, muinaisvalu, paskavalu.

 Mehiläisvahasta valmistetut mallit peitetään savi/hevosenlanta/hiekka-seokseen. Saviseoksen annetaan kuivua rauhassa peitettynä esim.muovipussilla n.1-2kk. Kuivumista on hyvä seurata, jotta mahdolliset halkeamat saadaan minimoitua. Muottia valmistaessa tulee valu- ja poistokanavat ottaa huomioon. Poistokanavia varten asetin oljet ja valuukanavan muotoilin vahasta.

Maahan rakennettu uuni, johon pumpataan ilmaa palkeiden avulla. Palkeilla saadaan uunin lämpötila nostettua pronssin sulamiseen vaativaan korkeuteen. 

Uuni ylhäältä päin.

Muoteista poistetaan vaha jo aikaisemmin kotitalousuunissa ja tämän jälkeen savimuotit käytettiin keramiikkauunissa, jotta ne kestäisivät paremmin sulaa pronssia. Keramiikkauunin sijaan ne voidaan myös haudata nuotion alle n.vuorokauden ajaksi. Muotit on hyvä pitää lämpimänä ennen valamista.

Muotin rikkominen. Pronssi on valettu muotin sisään ja sen jäähdyttyä voidaan savi rikkoa ympäriltä ja selviää onnistuiko valu.

Muinaisvalulla ei ole helppoa saada yksityiskohtaisia esineitä tehtyä, mutta omaan sormukseeni oli tarpeeksi tyytyväinen. Tekemällä oppii.

Myös upokkaiden valmistus savesta on taitoa vaativa laji. Oma upokkaani suli uuniin ja tämä johtuu luultavasti liian vähästä hiekkamäärästä seoksessa, josta valmistin upokkaan. Hiekka tuo tulenkestävyyttä saveen.

Nahan parkintaa ja nahkatuotteen valmistusta

Nahan parkinta on nahan työstämistä haluttuun kovuuteen/pehmeyteen/kestävyyteen. Parkitusta voi tehdä monella eri metodilla. Tässä päivityksessä esiintyvät nahat olen parkinnut kuusiparkilla ja rasvaparkilla.
Ennen valitaan mitä parkkia tullaan nahantyöstössä käyttämään on hyvä miettiä millaisen tuotteen haluaa nahasta valmistaa. Itse halusin valmistaa kitaralaukun sekä tohvelit.
Kitaralaukkuun työstin kaksi pientä peurataljaa kuusiparkilla, jotka jätin puoliparkiksi. Puoliparkilla tarkoitetaan nahkaa jota ei parkita loppuun saakka, vaan nahkaan jää "raakaraita". Tällä keinolla nahasta jää kovempi. Lisäksi kuusiparkitsin yhden lampaantaljan (tämän parkitsin kokonaan), jotta sain laukkuun tulevat sivukappaleet hieman pehmeämmäksi. Lampaan nahka oli myös jo lähtökohdiltaan paksumpaa kuin peuran nahka, joten se soveltuin sivukappaleiksi mainiosti.
Kuusiparkinta vie oman aikansa, minulla parkinta kesti yhteensä n.2kk (peuran taljat olivat parkissa n.1kk, lammas n.1,5kk). 
Parkitsemiseen on olemassa ohjeita lähes yhtä paljon kuin on parkkaajia, mutta yksinkertaisesti ohjeistettuna talja kaavitaan, pH-käsitellään, jotta karva saadaan irroitettua, pestään ja jätetään parkkiliemeen (aluksi laimeahkoon seokseen, jota tiukennetaan muutaman päivän välein) imemään parkkia. Parkkiliemi valmistetaan kuusen kaarnaa uuttamalla kuumassa vedessä. Nahka on hyvä myös kaapia jokaisen parkkitiukennuksen välissä, jotta sen parkin  "imukyky" pysyy hyvänä. Lopuksi nahka vielä pestään ja rasvataan.
Rasvaparkissa nahka työstetään aluksi samoin kuin kuusiparkissa, joskin itse en tehnyt karvanpoistoa lampaantaljalle, koska halusin tuleviin tohveleihin karvaisen "sisävuoren". Rasvaparkki levitetään kaavitun, kostean nahan päälle (jos taljaan jätetään karva tulee karvan olla kuivaa parkitusvaiheessa, muuten riskinä on että karva alkaa irtoilemaan myöhemmin). Rasvaparkkiseos sisältää kananmunan keltuaista, oliiviöljyä ja hieman mäntysuopaa. Kun seos on levitetty taljan nahkapuolelle odotetaan, että nahka alkaa kuivua ja kuivumisen edettäessä nahkaa venytetään ja kaavitaan niin että nahan väri muuttuu valkoiseksi. Tätä jatketaan kunnes talja on täysin kuiva, jonka jälkeen se jätetään hapettumaan muutamaksi päiväksi. Hapettumisen jälkeen taljaa kostutetaan ja kaavitaan haluttuun pehmeyteen.

Kitaralaukku

 Kaavan valmistus sanomalehteä käyttäen.

Tilkkujen sommittelu paikoilleen.

Sivukappaleiden leikkaus. Tilkut ommeltu paikoilleen.

Sivukappaleet kiinnitin kansikappaleisiin mehiläisvahatulla pellavalangalla, satulasepän ompelella.

 Valmis kitaralaukku. Hirven etuhammas koristelulla.

Tohvelit

Kaavat otin vanhoista tohveleistani.

Pohjat valmistin teollisesti parkitusta poron nahasta, jotta sain niistä kestävämmät.

Ompeleena käytin satulasepän ommelta ja lankana mehiläisvahattua pellavalankaa.

Nappeina käytin peuran hännän nikamia.